PJ Harvey

 

Blogilleni kävi kuten blogeille usein käy; ensi-innostuksenpuuskan jälkeen nothing, nada, ingenting.

No, nyt hiljaisuus päättyy ainakin vähäksi aikaa. Pakko avautua aiheesta Polly Jean Harvey. Jumalainen nainen, kaunisääninen seireeni. Mitä helvettiä, kysyt ? Tekotaiteellista paskaa, sietämätöntä ulinaa etc. Anything but. Olen kuunnellut Pollyn viimeisintä levyä Let England Shake säännöllisesti sen hieman jälkijunassa ostettuani. Yksi 2010-luvun hienoimpia levyjä minun mielestäni.

PJ:n vahvuutena ovat ennenkaikkea vahva biisimateriaali, ja levyt jotka kuulostavat itseltään. Tarkoittaen sitä, että joka levyllä on oma soundi, soittimet, tematiikka. Vaikka kaikki levyt eivät sinällään teemalevyjä olekaan, niillä jokaisella on oma, yhtenäinen sielu. Harvey on yksi niistä harvoista artisteista, jotka todella uusiutvat joka levylle.

Naisen ensimmäiset kaksi levyä, Dry ja Rid Of Me esittelevät jo silloin omalaatuisen artistin; räkäisellä ja aidolla soundilla vedettyä naisenergistä rokkia. PJ on alusta pitäen onnistunut haalimaan ympärilleen taitavia muusikoita ja osaavia tuottajia. Muuan Kurt Cobain vakuuttui Rid Of Me:n luonnollisesta ja rosoisesta huonesoundista sen verran, että pyysi levyn tuottanutta Steve Albinia puikkoihin In Uterolle.

Seuraavalla, To Bring You My Love -levyllä PJ löysi ehkä lopullisesti oman soundinsa. Kauttaaltaan ensiluokkainen albumi soi katkeransuloisissa, synkissä tunnelmissa.

Stories from the City, Stories from the Sea -albumi räjäytti pankin niin taiteellisesti kuin kaupallisestikin. Biiseissä on rutkasti tarttuvuutta ja tuotannossa siloiteltua pop-sensibliliteettiä, luoden pitkälti saman efektin kuin Nirvanan Nevermind aikoinaan teki, tosin ei aivan samassa mittakaavassa. Albumi toi PJ:lle Mercury Awardin vuonna 2001. Vierailijana parissa kappaleessa on Radioheadin Thom Yorke.

Uh Huh Her on yksi ainoita pettymyksiä Pollyn tuotannossa. Tylsät biisit ja riisuttu toteutus tekevät levystä kertakäyttöisen. En ole montaa kertaa kyseistä levyä kuunnellut, ehkä katsonut, sillä tuon levyn kiertueelta julkaistu DVD "On Tour - Please Leave Quietly" on koottu valtaosin kyseisen albumin biiseistä.

Palaan lopuksi vielä Let England Shake -levyyn. Levyn hallitsevana soittimena kuuluu Autoharp, jota PJ opetteli soittamaan samaan tapaan kuin pianoa levylle White Chalk. Levyn teemana on englantilainen sodankäynti kaikissa muodoissaan, eikä kovin positiivisessa sävyssä. Lyriikoissa luodaan synkkääkin synkempi katsaus brittien liikkeisiin ja seurauksiin taistelutantereilla. Kappaleessa "The Last Living Rose" PJ kuitenkin tunnustaa isänmaallisuutensa; "Goddamn Europeans, take me back to beautiful England". Levyn päättävä lastenlaulumainen "The Colour Of The Earth" on hyytävä biisi, täydellinen lopetus täydelliselle levylle.

Innolla odotan, mitä Pollyltä on seuraavaksi tulossa. Ja miks vitussa PJ:ta ei saada Suomeen keikalle ???